Lopulta on varsin kummallista,
mitkä asiat kaikista vuosista muistaa:
pakkasesta harmaan maanantai-illan kaupunginkirjaston portailla,
sen Satamakadun kevään, kun ajan kuluminen tuntui vain myytiltä,
miten sun korvalehdet oli usein kylmät poskea vasten,
taivaanrannan tai ruohikon joltain satunnaiselta sunnuntailta.
Lopulta sitä muistaa niin kummallisia asioita,
sun sormenpäiden painon niskahiusten lomassa.
kai se on siunaus
että on paikkoja
joista saa yhä mukaansa sen tietyn
haikeuden
että jotain oli
marraskuu,
olet muistoja joita ei pitänyt olla
ikävä joka kirvelee enää
herätyskellon hämärässä
marraskuu,
edelleen valmiina kätkemään
puolet kaikesta kivusta
kaikki kyyneleet
Asun siellä missä talvi ei tule, missä ruuhkabusseihin tottuu koska on pakko,
missä kukaan ei naura tai naurata (paitsi kännissä vahingossa)
Asun siellä missä televisiomainokset on vääriä
ja ovet on lukittava yöksi eikä kukaan
soita ovikelloa ja lainaa puolta desiä sokeria
toisina päivinä ilmassa on enemmän
sitä kaikkea mitä en vieläkään saa kerrotuksi,
mielessä pyörivät jonkun katseet ja aiotut lauseet
mietin, millaista elämää eletään vastapäisessä kerrostalossa,
sen kolmanneksi ylimmän ikkunan takana, asunnossa jossa palaa ystävällinen valo,
mutta ei koskaan näy yhtään liikkuvaa varjoa
sitten on iltoja, jotka tuovat muistoista mieleen
kaiken ja ei mitään
eikä siitä mistään yksikään häiritse,
koska on vielä ihmisiä joiden jälkeen hymyilyttää
elokuun iltoina keitän kupin teetä,
muistoilla maustettua
ja luen peiton alla runoja,
ajattelen sinua
ja miten vapaus kutiseekaan jalkopäässä
kun ymmärrän
että joku toinen kirjoitti jo minusta,
kirjoitti valon vesipisarat ja
ikävän
että eilinen vieressä ei tekisi enää kipeää
Tälle rannalle
ovat astuneet monet askeleet,
hiipineet hiljaa viereen,
häipyneet melkein huomaamatta
ja sitten sinä
joka määrätietoisesti kävelit
läpi jokaisen varjoisankin poukaman,
aamuöisin suutelit kasvoiltani ikävän --
ja minä,
minä todellakin huomasin
miten jätit jälkeesi
rikki raavitun rakkauden
Kesä ei koskaan ehtinyt meille
joille hämärä oli hiljaista ja lehdet irtosivat puista
minulla on nyt
yöttömien öiden kesäillat ja farkkujen vasemmassa takataskussa
erään rakkauden sirpaleet
jotka löytäjä saa pitää
Ne aamuyöt
jolloin maailma on minua vahvempi
mutta sinä siinä välissä
ettei suojamuureja tarvita
Ne yöt kun
valvotaan niin ettei edes väsytä
ja suudellaan niin ettei
mitään epäselvää
jää
Vielä sittenkin
kun olen vanha ja väsynyt
toivon muistavani
lämpimänväriset yöt,
ihon ihoa vasten,
ja sielut,
sydämet sylissäni
Eilen ei
tarvinnut sulkea maailmaa pois
se oli jo valmiiksi toinen todellisuus
ja hetken turvallinen
kaikessa naurussaan
Ja sinussa
aurinkoisessa junassa
laitan silmät kiinni ja yritän kuvitella
kaiken vielä pois
Haluaisin olla viistoistavee ja haaveilla
poikaystävästä wanhojen päivästä ajokortista vastuusta abikeväästä
vapaudesta
Soitan kotiin kolme kertaa illassa
koska seinät on keskustelukumppaneina vain keskinkertaisia
Huomenna
me kävellään Hai-saappaissa Aleksanterinkadulla ja
puhutaan maailma halki poikki ja pinoon
välillä mä jaksan rakastaa
jätän vastaamatta,
katson ohi,
sanon tarpeettoman
kovia sanoja
koska suojakuoreni kestää ne paremmin
sormia polttaa jos otan vielä yhdenkin askeleen