CCLXX

Miksi idiootteja on
aina eniten ikävä

ja miksi niin pienet seikat saavat valokuvasi näyttämään
niin hyvältä, tutulta, kaikelta

CCLXVII

syyskuuntuntuisina hellepäivien iltoina
istun parvekkeella varpaat viltin sisässä,
kyyneleet tulvivat yli,
mekon kaulukselta aurinkoihottumalle

miten samalla voi olla niin onni ja ikävä

CCLXVI

yöt, jolloin hengittäminenkin on liikaa
aamut, joina mietin ruuhkabussissa
miten kuiskaus kulkisi iholla

Rohkeus on ainoa mitä meistä jää

CCLXV

Voiko samalla kertaa itkeä ikävästä
kaikkien menneiden perään

CCLVII

miksi kukaan ei kertonut
mitä tällä kaikella ikävällä kuuluu tehdä

joka päivä unelmista luopumista

CCLVI

Koko syksyn oon vaan alottanut uusia laineja
22.06 ja miettinyt
miten kaiken vereslihan sais piiloon

(muumilaastaroitu sydän näyttää hieman hassulta)

CCLV

tähän aikaan yöstä
ei kannata miettiä
ketä sä rakastat

-

miten samalla kertaa on maailmavalmiiksi-päiviä,
ja niitä, kun juon teetä loputtomasti
jotta voisin pitää edes mukista kiinni
meistä en osannut

-

vastakkaiset asiat on totta yhtä aikaa
- pitäisikö sen lohduttaa?

CCXLIII

On jo maaliskuu
makuuhuoneen varjot lankeavat oudosti
pidän itse itseäni kädestä
illoissa kesän valo

Ehkä tänä keväänä jään henkiin

CCXLI

aamulla
kosteat silmäkulmat muistaa
mihin ilta loppui
mistä alkaa ikävä

CCXXXIV

ikävä on vieläkin
sama
vaikka sinä enää et

CCXXXII

jätitkö sormenjälkesi minuun
että löytäisit takaisin perille

CCXXX

marraskuu,
olet muistoja joita ei pitänyt olla
ikävä joka kirvelee enää
herätyskellon hämärässä

marraskuu,
edelleen valmiina kätkemään
puolet kaikesta kivusta
kaikki kyyneleet

CCXXVIII

Haluaisin soittaa ja varmistaa
onko sielläkin
hämäriä aamuja, jolloin
hetket on pitkiä
ja ikävä?

Carmina tibi III

I
tule
ole
rakasta

II
sulla oli kylmät varpaat
etkä millään olisi malttanut irrottaa huuliasi
mulla vähemmän iltoja itkettävänä,
sisältä jäätävää ikävää

III
Et tiedä
miten paljon olet rikkonut

CCXXVI

Asun siellä missä talvi ei tule, missä ruuhkabusseihin tottuu koska on pakko,
missä kukaan ei naura tai naurata (paitsi kännissä vahingossa)

Asun siellä missä televisiomainokset on vääriä
ja ovet on lukittava yöksi eikä kukaan
soita ovikelloa ja lainaa puolta desiä sokeria

Kun on saanut ikävöitäväkseen II

kun on saanut ikävöitäväkseen
kodin ja kaiken valossa paljaan
ihmiset joiden kanssa on hyvä
tietää enää
että vielä minä palaan

Kun on saanut ikävöitäväkseen I

kun on saanut ikävöitäväkseen
kaiken kauniin ja rakkaan
muistaa enää
miten iholleni eivät muut hengitä
niin kuin sinä

CCXXI

Tälle rannalle
ovat astuneet monet askeleet,
hiipineet hiljaa viereen,
häipyneet melkein huomaamatta

ja sitten sinä
joka määrätietoisesti kävelit
läpi jokaisen varjoisankin poukaman,
aamuöisin suutelit kasvoiltani ikävän --

ja minä,
minä todellakin huomasin
miten jätit jälkeesi
rikki raavitun rakkauden

CCXIX

Sataa jo sisään 

psykologisesti kyseenalaista
että yritän unohtaa muistamalla jonkun muun

aamukasteella kirjoittaisin rappusillesi
miten ikävöin edelleen eniten

En mieleen saa enää miten sun ihosi menikään

(Vesala & Elastinen: En tunne sua)

CCXVII

Se iskee yleensä jossain
hedelmien ja leipien välillä
toisinaan vasta maitohyllyllä
se etten saatana kävele enää askeltakaan

ja mikä kiire nyt olisikaan,
kotiin jossa odottavat vain seinät, eivätkä nekään puhu.