on väsymystä ja väsymystä mutta
kukaan ei kerro mikä on liikaa
absoluuttisesti
sitä ei kai voida sanoa
on suosituksia ja suosituksen suosituksia
antavat suuntaa
ei silti kerrota
miksi
ja
kenelle
koska en ole robotti ei käyttöohjeita ole
siltikään
”syö buranaa” ei ole ratkaisu
Sivut
torstai 27. helmikuuta 2014
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
III
Kaikista maailman koneista
ihminen on yksi vaikeaselkoisimmista
En vain ymmärrä
Tämä kaikki on yhtä suurta kysymystä,
ristiinkeskustelujen tulva
ristiinkeskustelujen tulva
enkä tiedä mitä kieltä ympärilläni puhutaan.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
II
Todellisuus,
joka on täynnä
mustan ja valkoisen kaikkia sävyjä
käy julmetun kipeää
kaikki nämä epäselvyydet,
harmaat,
joiden edessä olen täysin kädetön
sattuvat pirusti
enkä osaa siltikään lopettaa,
sanoa aivoille että tämä show riittää
encorea ei tule
mustan ja valkoisen kaikkia sävyjä
käy julmetun kipeää
kaikki nämä epäselvyydet,
harmaat,
joiden edessä olen täysin kädetön
sattuvat pirusti
enkä osaa siltikään lopettaa,
sanoa aivoille että tämä show riittää
encorea ei tule
lauantai 22. helmikuuta 2014
Kauan sitten
voisit laskea kuivien
huulten halkeamat,
se tunne nauraa sydämessä,
katse polttaa, iskee aina syvemmälle
varpaita kutisee, hengitys unohtuu
osaat ulkomuistista sanoa missä kulmahampaassa hänellä on paikka
sisään, ulos, sisään, ja – ulos, voisit upota hänen silmiinsä,
tuijotus istuu iholle, kääntää olkaimet nurin
vesipisaroita asfaltilla,
kuin iiristen pilkut, ne kuplivat vatsanpohjassa
ja tiedät että tämä on teidän hetki
jos uskaltaisit, koskisit, mutta
tyydyt hymyilemään ja katseesi nuolee häntä
kuin sietämätön syyhy kantapäässä, et voi olla paikoillasi,
hän on ihan lähellä,
äkkiä kynnessä on outoja kuvioita,
ja happi loppuu
ja hän on lähempänä, lähempänä ja
tiesit että huulen halkeama oli juuri siinä kohtaa
se tunne nauraa sydämessä,
katse polttaa, iskee aina syvemmälle
varpaita kutisee, hengitys unohtuu
osaat ulkomuistista sanoa missä kulmahampaassa hänellä on paikka
sisään, ulos, sisään, ja – ulos, voisit upota hänen silmiinsä,
tuijotus istuu iholle, kääntää olkaimet nurin
vesipisaroita asfaltilla,
kuin iiristen pilkut, ne kuplivat vatsanpohjassa
ja tiedät että tämä on teidän hetki
jos uskaltaisit, koskisit, mutta
tyydyt hymyilemään ja katseesi nuolee häntä
kuin sietämätön syyhy kantapäässä, et voi olla paikoillasi,
hän on ihan lähellä,
äkkiä kynnessä on outoja kuvioita,
ja happi loppuu
ja hän on lähempänä, lähempänä ja
tiesit että huulen halkeama oli juuri siinä kohtaa
Alku
Joskus pitää
syödä sanojaan, ja tämä taitaa olla taas niitä hetkiä. Katkeransuloista.
Luvassa on
enemmän tai vähemmän lennokkaita ajatuspurkauksia, kutsukaa niitä runoiksi tai
miten vaan. Enemmän tai vähemmän ne myös kertovat minusta – sitä en tiedä, mikä
on totta.
Toivottavasti
tämä kuitenkin on jonkun uuden hyvän alku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)