CCXVIII

Mikään ei tunnu miltään,
ei läpäise tätä selviytyjän kuorta
paitsi kaunis ilta-aurinko, joka valuttaa ne kolme kyyneltä
joita sinä enää et

CCXVII

Se iskee yleensä jossain
hedelmien ja leipien välillä
toisinaan vasta maitohyllyllä
se etten saatana kävele enää askeltakaan

ja mikä kiire nyt olisikaan,
kotiin jossa odottavat vain seinät, eivätkä nekään puhu.

Mitä jäljelle jää

Ne aamuyöt
jolloin maailma on minua vahvempi
mutta sinä siinä välissä
ettei suojamuureja tarvita

Ne yöt kun
valvotaan niin ettei edes väsytä
ja suudellaan niin ettei
mitään epäselvää
jää

CCXVI

Kaipaus
maalaa kaiken
läpikuultavalla yhdentekevyydellä

Toivon että muistan sinut

Vielä sittenkin
kun olen vanha ja väsynyt
toivon muistavani
lämpimänväriset yöt,
ihon ihoa vasten,
ja sielut,
sydämet sylissäni

CCXV

Ilmastoinnin huminakin
tuntuu liian paljolta tässä talossa
jossa on seurana vain yksi hengitys

CCXIV

Loman jälkeen
huoneissa kumisee tyhjyys
ja seinissä valkeus
näillä muistoilla elän seuraavat sata vuotta

millä minä yleensä elän:

-  teellä, suklaalla ja suudelmilla

- sinun mitäkuuluu:llasi

- aamuauringon säveltämällä lenkkipolulla

- harvinaisilla maratonpuheluilla joiden jälkeen arkeen paluu kestää tunnin tai kaksi

-  musteenjäljellä päiväkirjassa

- huokauksilla, kuiskauksilla ja hiljaisuuksilla joita sinä et edes huomaa

-  ja ihollasi, sitä minä hengitän

niillä minä elän, ja näillä muistoilla, elän vaikka seuraavat sata vuotta.

CCXIII

Junassa on aina kaunista

Lähtemisillä ei ole enää merkitystä,
paluilla ei vielä väliä

CCXII

onko ikävällä maksimiarvo,
meidän funktiolla huippupiste
yhteys

sydämestä sydämeen

CCXI

Kun on niin hauraasti
sovussa itsensä kanssa
ettei uskalla liikahtaa

tulisit, halaisit.