Asun siellä missä talvi ei tule, missä ruuhkabusseihin tottuu koska on pakko,
missä kukaan ei naura tai naurata (paitsi kännissä vahingossa)
Asun siellä missä televisiomainokset on vääriä
ja ovet on lukittava yöksi eikä kukaan
soita ovikelloa ja lainaa puolta desiä sokeria
toisina päivinä ilmassa on enemmän
sitä kaikkea mitä en vieläkään saa kerrotuksi,
mielessä pyörivät jonkun katseet ja aiotut lauseet
mietin, millaista elämää eletään vastapäisessä kerrostalossa,
sen kolmanneksi ylimmän ikkunan takana, asunnossa jossa palaa ystävällinen valo,
mutta ei koskaan näy yhtään liikkuvaa varjoa
sitten on iltoja, jotka tuovat muistoista mieleen
kaiken ja ei mitään
eikä siitä mistään yksikään häiritse,
koska on vielä ihmisiä joiden jälkeen hymyilyttää
elokuun iltoina keitän kupin teetä,
muistoilla maustettua
ja luen peiton alla runoja,
ajattelen sinua
ja miten vapaus kutiseekaan jalkopäässä
kun ymmärrän
että joku toinen kirjoitti jo minusta,
kirjoitti valon vesipisarat ja
ikävän
että eilinen vieressä ei tekisi enää kipeää
Tälle rannalle
ovat astuneet monet askeleet,
hiipineet hiljaa viereen,
häipyneet melkein huomaamatta
ja sitten sinä
joka määrätietoisesti kävelit
läpi jokaisen varjoisankin poukaman,
aamuöisin suutelit kasvoiltani ikävän --
ja minä,
minä todellakin huomasin
miten jätit jälkeesi
rikki raavitun rakkauden
Kesä ei koskaan ehtinyt meille
joille hämärä oli hiljaista ja lehdet irtosivat puista
minulla on nyt
yöttömien öiden kesäillat ja farkkujen vasemmassa takataskussa
erään rakkauden sirpaleet
jotka löytäjä saa pitää